Viimeinen viikko on ollut yllättävän yhteydetön, vaikka viimeisin residenssimme oli matkan yksi länkkäreimmistä. Palasimme eilen Dariin puuhastelemaan viimeisiä tiristyksiä ennen kollegan kotimatkaa ja paluumatkamme junailu muodostui ”kokemukseksi sinänsä.”
Terhi siis saapui Lilongween muutama päivä meikäläisen jälkeen. Tarkoitus oli jatkaa kohti pohjoista ja Mzuzua, missä paikallisessa yliopistossa tehdään yhteistyötä suomalaisen metsäosaamisen kanssa. Tulomatkan siirtymällä nautittu linja-autolounas rassasi allekirjoittaneen suoran putken sen verran liukkaaksi, että viikko meni enemmän tai vähemmän Mabyua Campin posliinia kuluttaessa. Tällä reissulla on jostain syytä vatsanpurut vaivanneet. Ensimmäinen äkkilähtö tuli Darin Koko Beachilla, mutta siellä pääsi puskaan piiloon. Hirvittävän mieltä ylentävää ei tosin ole vääntää kyykkyjä Lilongwen keskustassa pienen vajan takana. Mutkalla vatsa ja Imodiumia ei viitsisi jatkuvasti napsia, joten päätimme hengähtää hetken Mabyan lokoisassa ympäristössä, tutustua kaupunkiin ja paiskia hieman hommia. Varsinkin kun mestassa töissä oli Lusakassa tapaamamme suomalaistoimittajan poikaystävä ja muuta leppoisaa porukkaa, niin kaupunkiin pääsi ihan eri tavalla sisälle, kuin kahden kesken hortoilemalla.
Lilongwen visiitin kohokohta oli lauantainen Black Missionaries -keikka. Ensimmäisen kerran Malawissa vieraillessani 2007 poistin muutaman C-kasetin kyseinen pumpun tuotantoa ja kun lehdestä luin, että bändi on keikalla, ni notta helvetissä piti lähteä orkesterin kunto tarkastamaan! Missionarisien alkuperäinen solisti murhattiin tasan kymmenen vuotta sitten. Edelleenkään syyllistä ei ole saatu kiinni ja poliittiseksi murhaksi leimattu teko on nostanut orkesterin maan legendojen joukkoon.
Läksimme itse keikkapaikalle kera suomalaisen Samin, kollegani Terhin ja Mabuyan naapurissa asustelevan duuniharjoitteluaan tekevän pienen Amerikan juutalaisen hahmon kanssa. En nyt muista jenkin nimeä, mutta kunnon karikatyyri jamppa oli! Nuori Seinfeld ellen sanoisi. Ekaa kertaa kolmatta viikkoa Afrikassa asusteleva jäbä oli hieman varautunut kun läksimme taksilla mestoille. Eihän meillä kellään ollut mitään hajua notta missä venue sijaitsee, onko keikka jo alkanut (mainoksen mukaan 20:00, mut tääl ei keikat ala niinko Turu Klubil...) tai onko siellä porukkaa. Mesta oli mahtava! Muutamia kilometrejä kaupungista ulos rakennettu festivaalialue sijaitsi jonkin sortin teollisuusalueen parkkipaikalla, väkeä oli silmämääräisesti arvioituna muutamia tuhansia ja tunnelma oli katossa. Lavalla heiluva bändi oli koko illan lähes sama ja paikallisten kanssa turistessa kävi ilmi, että Black Missionarisien kolme jäljellä olevaa jäsentä muodosti house bändin ja siinä kävi sitten nuorempaa rastafaria vuorotellen heittämässä settinsä. Puolen yön jälkeen alkoi tunnelma enemmän tai vähemmän laskea, mutta bändi jaksoi rullata. Teollisuusalueelta hortoilimme itsellemme pirssin (sivusilmällä hieman huvittuneena seurasin jenkin taisteluasentoa mukiloitsijoiden varalta) ja oikenimme himaan.
Itse tilaisuus oli Malawin tupakanviljelijöiden liiton järjestämä. Tupakkahan on tähän asti ollut Malawin tärkein vientituote, mutta nyt WHO:n paperossin vastaisen puitesopimuksen tiimoilta kessun vienti on romahtanut, joten valtion talous on entistäkin huonommassa jamassa. Bensaa ei ole, valtion maissivarastot huutavat tyhjyyttään ja näiden kahden summana kaikkein köyhimmät kärsivät päivittäistavaroiden ja kuljetuksen hintojen törkeästä noususta. Jännä sinänsä, sillä aivan rajan takana Sambiassa näkyi joka kylän reunamilla isot valtion maissivarastot ja bensan hinta mustassa pörssissä oli vain noin kolmasosan yksityisten löpöpumppujen hinnasta.
"Bensis"
kuvan otti T.Hytönen
Sunnuntai meni arpoessa. Aikaisemmin reissulla vastaan tulleet mukavat ja yllättävät jutuntekomahdollisuudet rokottivat nyt aikatauluamme. Mosambikiin oli liian monen päivän matka ja Mzuzun korttia emme ehtineet meikäläisen ripuloinnin takia kääntämään joten otimme nokan kohti pohjoista Nkhata Bayta ja ”ässä hihasta” tyyppistä juttuideaa...
Puolitoista kuukautta kestäneen jatkuvan liikkeen ja viimeisen etapin kunniaksi otimme Nkhata Bayn suht rennosti. Paikkahan on paratiisi ja varsinkin mainioita kuvia kertyi. Kollega löysi viikon aikana itsessään piilleen ruokakriitikon ja toivottavasti tulevaisuudessa Terhi jakaa kokemuksiaan muidenkin kuin allekirjoittaneen liha- ja perunamies -tyyppisen asioista ymmärtämättömän kanssa. Paikasta on vaikea kertoa. Menkää itse katsomaan. Varsinkin näin sesongin ulkopuolella paikka oli rauhallinen ja kelit kohdillaan. Uimataidottomana tuli lähinnä lueskeltua, pelailtua bilistä ja puhuttua politiikkaa. Varsinkin heimosiskoon törmääminen herätti muissa valkonaamoissa kiinnostusta: suomenruotsalaiset ovat suomalaisia, mutta eivät välttämättä puhu suomea. Itsenäisyyspäivänä vedimme pikku kännit ja tulkitsimme Maamme laulun. Minä lauloin ja Terhi tanssi.
Ilman sen suurempia Lonely Planetista lunttaamisia aloitimme siirtymän kohti Daria perjantaina. Vakaa aikomuksemme oli ehtiä illaksi Mbeyaan ja varata liput seuraavan päivän junaan. Pikkubussit kulkee kun ovat täynnä ja pääsimme rajalle vasta juuri niiden mentyä kiinni. Pääsimme kuitenkin läpi ja Tansanian puolella käynnissä oli jo melkoiset 50-vuotis itsenäisyyspäiväbakkanaalit. Kyelan raja oli yhtä kaoottinen kuin viimekin kerralla, mutta saimme nastat prätkäkyydit kaupunkiin, missä hetken arvoimme notta vielä reilu 150 kilometriä Mbeyaan vai jatkammeko aamulla. Päätimme jatkaa aamulla ja jäimme nauttimaan itsenäisyyspäivästä pieneen rajakaupunkiin, humalaisen pygmin esittäessä kongolaisia perinnetansseja.
Kukonlaulun aikaan pikkubussiin, polvet suussa Mbeyaan, rahaa ei meinannut antaa yksikään ATM, taksikuski koitti valkonaamoja onnistumatta kusettaa ja rautatieasemalle hyvissä ajoin hakemaan lippuja iltapäivän junaan. Tarkoitus oli ottaa ykkösluokan looshit ja junailla itsemme leppoisasti Dariin. Liput saimme ns. Super Seater -osastoon. Ei mikään karjavaunu, mutta kakkosluokasta yksi alaspäin. Darin ja Sambian Kaipri Moshin väliä kulkee kaksi eri junaa. Tällä kertaa vuorossa oli se ”hieman” hitaampi. Kun 2007 matkasin välin – ykkösluokassa tietysti – oli siirtymä mitä leppoisin. Nyt kiinalainen rautajuhta saapui neljä tuntia myöhässä ja oli lopulta kuusi tuntia aikataulusta perillä. Maisemat oli toki henkeä salpaavat. Sadekautiseen viidakkoon laskevat jyrkät vuorenrinteet ja kiinalaisten rakentamat kolossaaliset sillat sekä sadevesisuojamuurit antoivat hienon kontrastin sosialismin aikaisille kyläpahasille. Juna pysähtyi reiluun kolmeenkymmeneen kylään. Joskus asemalla oli vain harmaa vahti, joskus monta sataa omaisuuttaan kapsäkeissään kantavaa. Radan varressa kasvoi ajoittain upeasti tuoksuvaa oreganoa (kollegan fakta, itse en tupakkimiehenä odööriä tunnista) ja tunnelma matkustamossa verkkaisen tansanialainen.
Lähes 60 tunnin siirtymän jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin perille Dariin. Tähän asti siirtymämme ovat olleet yllättävänkin sutjakoita, joten viimeisen kankunpuudutuksen olisi voinut suunnitella hieman tarkemmin. Tapana on ollut pamahtaa mestoille ja katsoa miten käy, joskus käy näin.
Darissa vielä muutamia haastatteluja, Mr. Peik ja Iringan Andy ovat tulossa kaupunkiin sekä sovittuja treffejä reissun aikana tapaamien tyyppien kanssa. Suomessa tulee kuulemma räntää? Tääl o sadekausi ja välil priskottelee, mut muute o trooppist ja aurinkoist!
