Malawisa

Asioita on hyvä katsoa välillä kauempaa. Koitin kertoa Lusakasta Lusakassa, mutta ei irronnut. Taustalla pauhanut Meksikolainen saippuasarja vei osaltaan keskittymiskyvyn kaikessa koukuttavuudessaan. Muutenkin residensimme oli mielenkiintoinen: Isäntää, isännän veljeä, toisen veljen tytärtä, muusikkoystävää, muusikkoystävän pari tytärtä ja vielä yksi sukulaisnainen jonka verisuhteesta en päässyt täysin perille.

Lusaka ei olemassaolollaan vaikuttanut. Keskustan rakennuskanta oli matalaa ja hataraa. Vaikka satoi tai tihutti useasti, kaupunki oli suhteellisen pölyinen ja tunkkaisa. Lyhyen visiitin parhaimmistoa edusti Chelstonin lähiön ostari ja sen baarit. Keskustassa käytiin ihmettelee ja vetää pitsaa. Lepposaa keskiluokkasta istuskelua, tupakin polttelua ja Mosin imeskelyä. Sen ihmeempiä ei tehty. Käytiin kattoo iha mielenkiintonen ”nykytaiteen” näyttely Lusakan taidemuseossa. Useat veistoksista oli 90-luvulta, ja yläkerran kestonäyttelyn perus pääkallojen ja vapaussotaunivormujen ohi kiinnostavuudessaan meni remontin ohessa seinään savannia maalannut ukkeli. Kuvia ei saanut ottaa, mut kultainen nainen oli silti aika siisti.

Kultainen nainen

Työn puolesta tilanne on, että muutamiin juttuihin on matskut valmiina, mutta faktat tarkistamatta ja itse jutut kirjoittamatta. Eiköhän ne sieltä tirise. Syitä materiaalin valmistumisen verkkaisuuteen toki riittää: Iringan iloiset illat, Mansan hulvaton meno tai Lusakan leppoisat olot. Jospa nyt Malawissa istuis alas ja hoitelis hommia. Nyt on ainakin fasiliteetit kunnossa.

Otin pienen varaslähdön Sambiasta. Terhi jäi vielä Lusakaan, mm. kuvaamaan Uncle D:n valmistujaiset. Meikäläisillä kollegoilla oli muutenkin aika ottaa hetkeksi pieni hajurako, sillä viikonloppuna kävimme tiukan keskustelun kulttuurillisen patriarkaalisuuden noudattamisesta. Meikäläinen on henkilökohtaisesti - vakaviin omantunnon syihin vedoten - palvellut 395 päivää yhteiskuntaa (ja universumia) ettei kyseenalaistamattomia auktoriteetteja tarvitsisi syyttä pokkuroida. Ja Isäntäperheen sisäiset konfliktit kiinnostivat kollegaa enemmän, joten maanantaina suoriuduin viideksi bussiasemalle ja hilpaisin kohti Malawia. Forumilla varoittelivat putkeen hurauttamista, mutta raja oli rauhallisin tähän mennessä ylitetyistä ja viereisen teininpojan tuikku oli perseen puutumisen lisäksi kivuttoman siirtymän ainoat negatiiviset seikat. Matka oli joutuisa, joten bussin, parin pikkubussin ja 12,5 tunnin maisemien katselemisen jälkeen löysin itseni Mabuya-campista juomassa kaljaa over land -valkonaamojen kanssa. Tai oikeastaan nautin iltakaljani viereisessä pöydässä... Suomalaiset ei small talkkaa, eikä kauheesti kyseisen matkustuskulttuurin edustajien kanssa kiinnostakaan turista.

Malawi on nasta. Lepposa meno ja Lilongwe on hieman Turun oloinen kaupunki. Keskustaa halkoo ”joki” ja ihmiset tuntuvat sopivan hankalasti lähestyttäviltä. Kaupustelijat tietysti erikseen, mut kaupustelijoiden joukosta ne uudet tutut yleensä löytyy. Tuli kaupunkikierroksella poistettua pari mageeta, luultavasti Raisiossa UFF:n laatikkoon heitettyä T-paitaa, parit tuliaishelyt sekä leka mainiota Malawilaista Gold Label -Brandyä.

Lilongwe river

Lilongwesta piti vaan pyyhältää läpi, mut olot on sen verran lokoisat, et pysähdys voi venähtää. Ei raaskisi jättää tätä kylää yhden päivän varaan. Pohjoiseen ja kohti Daria ehtii kyllä. Seuraava suunnitelma on vasta reilun viikon päästä odottava lentokonesiirtymä Mtwaraan. Sekin reissu jää nähtäväksi, sillä matkabudjetin lisäjoukot saapuvat vasta myöhemmin.

Bändi soittaa akustisesti reggaecovereita ja ilta on lämmin. Täältä tähän.

Puskaa ja bailaamista

Eipä ois uskonu, että keskeltä Sambian pohjoisen provinssin Luapulaa löytyy sellainen mesta kuin Mansa. Pieni kasvukeskus -tyyppinen kaupunki, missä ihmiset osaavat kuin osaavatkin pitää hauskaa. Tai voi olla, että mainion emäntämme luoma ympäristö kyseiseen aktiviteettiin auttoi asiaa. Kaupungista löytyi muun muassa paras baarikonsepti koskaan: Autotallibaari! Tai ei mikään pelkkä autotalli, mutta kaaralla pääsi kaartamaan suoraan baaritiskille, bilischilliosasto vieressä, sisällä diskolattia ja pikkusuolasta myytiin tietty omassa kojussaan. Tähän kun yhdistää erinomaisen sambialaisen biitin, ni ei ihme että ekana vknloppuna mestassa viihdyttiin muutamakin ilta putkeen. Ja sanottakoon, että sunnuntai on paikallisesti parempi bailuilta kuin lauantai...

Leena työskentelee parhaillaan UM:n PLARD II -projektissa, joka keskittyy Luapulan alueen kehittämiseen, varsinkin kalatalouden kautta. Saimme Terhin kanssa mahdollisuuden päästä tutustumaan toimintaan Mweru järven pohjoiseen kolkkaan ja alkuviikosta hurautimmekin firman Isuzulla kohti Nchelengen kalastajakylää. Mestoilla treffasimme kävelevän tietosanakirjan Douglasin, jonka opastuksella seuraavat päivät vierailimme kylätoimikunnissa, kalastajaliiton ukkeleiden puheilla sekä saimme nastan veneajelun Congon rajajoelle, missä laittomia verkkoja käyttävät kalastajat loikkivat valtion virallista partiovenettä karkuun. Tilanne alueella on erikoinen, varsinkin UM:n maksamien konsulttifirmojen vaihtumisen suhteen, mutta tästäkin lisää toivottavasti jonkin aviisin sivuilta...

Mweru-järven pohjoisosa oli kirjaimellisesti paratiisiranta. Käyppä kattoo googlemapsista jos et usko. Tie mestoille oli todella huono, eikä sen kuntoa paranna kohti Congoa puskevat monitonniset rekat, jotka kuljettavat kiinalaisia kaivosmasiineita ja bensaa. Köyhälle Luapulan alueella, näin maallikkona ajatellen, eniten kehitystä parantava keino olisikin infran kuntoon saattaminen. Mutta se on Sambian hallituksen asia, ja tällä hetkellä kun valta on juuri vaihtunut, lienee isokenkäisillä varmasti muutakin tekemistä kuin köyhien kansalaisten jeesaaminen...

Sen suurempia kommelluksia ei reissulla tapahtunut. Mitä nyt tultiin hostelliin sisäänlukituiksi, todistimme kuubalaisten moskiittomyrkyttäjien bakkanaaleja ja koimme nastaa eksotiikkaa hämähäkkien ja erilaisten kalaruokien muodossa.

Palasimme Mansaan ja tein makaronilaatikon. Kävin vielä haastattelemassa konsulttifirman tyypit ja tyhmät kysymykset -metodini irrotti informaatiota josta saa kyllä jutun naputeltua. Viikonloppu meni leppoistellessa muun muassa lauantaisen reilun kahdentoista tunnin päiväkaljoittelun merkeissä. Todistin erikoisen tilanteen, missä tilaisuus teki varkaan ja dorka tuttu jäbä varasti Leenan lompakon. Sviddu mikä urpo, ihan kuin emme olisi asiaa huomanneet. Muutaman euron tähden fudut ja luottamuksen menettäminen on fakta. Rohkenin lauantaina vielä hieman jortsuilemaan, sillä ajattelin sunnuntain siirtymän vetää sikeitä... Eipä menny kuin Strömsössä...

Sunnuntaina, kolmen tunnin unien jälkeen, aloitimme safarin kohti Chibobon puskakylää missä Terhi oli viettänyt kuukauden reilu vuosi sitten. Bussin penkit olivat lokoisat, tie nukuttavan kuoppainen mutta eikö jumalauta selän taakse tuu istumaan ukkeli joka ei oo hetkeäkään hiljaa. Huutaa, nauraa, vokottelee vieressä istuvia fögeleitä ja nauraessaan iskee kämmenellä meikäläisen selkänojaa. Goisaile siinä sitten. Koko helvetin matkan ukkeli vaan jauho potaskaa. Ja kun saavutimme Serenjen kylän, olimme hieman epävarmoja, notta jäädäänkö bensiksellä vai meneekö bussi kaupunkiin asti, niin takapenkin huutavalta urpolta asiaa kysyttäessä hiljeni mies. Urpo.

Serenjestä poistimme elintarvikkeita ja pirssi reilu 30km kohti puskaa. Siellä oli Chibobon kylä. Aika kesämökkimeininki sähköttömässä ja kaivovesi -mestassa. Päivän verran ihmettelimme kanaloita ja muita alueen nähtävyyksiä, paistelimme kokkelit pallogrillissä ja yömyssynä toimi erinomainen sokeriruokopussiviina.

Eilen saavuimme Lusakaan. Perinteisesti perse puuduksissa ja täydestä pikkubussista vielä täydempään pikkubussiin vaihtaen. Täällä asustelemme Mr. Emmanuelin koko suvun ”hostellissa” tätien ja veljien kanssa. Varmaan tuonne vknloppuun saakka ihmettelemme menoa ja suunnittelemme seuraavaa siirtymää kohti Malawia.

Taisimme sateen tuoda tännekin tullessamme...

PS: Laitoin linkit tonne oikeelle meikäläisen ja Terhin julkisiin FB-reissukuvakansioihin. Tänne bloggeriin kuvien torppaaminen on kovin hankalaa...

Ihanko ois himassa ollu viikon

Vietimme kauniissa Iringan kaupungissa viikon. Isäntämme osoittautui kaupungin merkkihenkilöksi. Tai ainahan Andy on ollut paikallinen tuttu naama, mutta nyt työskennellessään parlamentin edustajan toimistolla, tuntuu että yli kymmentä metriä ei kaupungilla voi kävellä ilman morjestelua. Kulku on siis pykivää ja aika paljon Terhin kanssa kahdestaan päivisin kaupungissa kierreltiin ja kuvailtiin. Baareissa tosin oli Andyn kanssa nastaa, kun omistajat tarjosivat kaljaa ja viime viikonloppuna painelimme ilmaiseksi Club V.I.P:hin. It's all about contacts, you know...

Ja kontaktejahan syntyi! Moni lukijoista varmastikin tietää rakkauteni perinteitä kunnioittaviin alkoholijuomiin ja erityisesti Tansanian Jalluun: Konyagiin. Mainio tuote, valmis brändi ja suomalaisethan diggaavat dokaamisesta. Siitä kun yhdistää viivat ja rupattelun jalon taidon, niin lompakostani löytyy kuin löytyykin nyt Iringan alueen myyntiedustajan käyntikortti. Tästä yhteys Finprohon, tai jos joku Teistä rakkaat lukijani tietävää alkomaholin maahantuontifirmoja, niin ei muuta ko kontaktia tänne ni saadaan The Spirit of the Nation myös Klubin Koloon maisteltavaksi.

Ja mutsille tiedoksi: tehtiin me ”paljon” muutakin kuin kaljoteltiin. Tumaini-yliopistolla tuli tietysti piipahdettua morjestamassa tuttuja. Mr. Berenge meinasi taas tippua tuoliltaan, kun vanha valkonaama kurkkasi ovensuusta. 2010 mestoilla käydessäni radiostudio oli vielä vaiheessa, mutta nyt paikat oli laitettu viimeisen päälle hienoiksi. Yhteydet ja sähkö toki pykivät edelleen, lähetintä ei oltu saatu viekkaan konsultin takia edes paikalle ja oppilaat olivat Marjutin mukaan yhtä laiskoja kuin ennenkin. Kehitystä ja ei-kehitystä on siis tapahtunut. Jännä seikka oli se, että Tumainin opiskelija- ja Diran usokkiradion studiot olivat kuin samasta pakasta. Samat ukkelit ne olivat kuulemma rakentaneetkin, mutta todella pieneen tilaan kyhätty, kolmesta eri huoneesta koostuva studiokokonaisuus oli ehkä liiankin tunkkainen ja väkisin pehmustettu. Varsinkin kun tapana on ollut, että studioon mentäessä otetaan kengät pois, niin sukkahien moinen dunkkis ei varmastikaan edesauta ammattimaisen radion tekemistä...

Mitäs muuta Iringassa... Mama Siyovelwassa käytiin tietty puiden varjossa kaljalla, nerokkaasti nimetty uusi leppoisa istuskelupaikka +255 tuli tutuksi, Neema Craftissa käytiin lukee lehtiä, vetää tousteja, suklaabaakkelsia ja kaffetta, Club V.I.P:n mainitsinkin jo: Tällä hetkellä kai kaupungin ainoa menomesta, eikä muuten vedä vertoja edesmenneelle Ruaha Internationalille ja ennen kaikkea Andyn kanssa reasonoitiin politiikkaa ym. elämän viisauksia aamun pikkutunneille Wilolesin terdellä. Suht nopeesti eksotiikka karisi, kun sunnuntaina darrapäissään tehtiin pitsaa ja katseltiin Frendejä.

Alun perin meidän piti lähteä siirtymälle jo maanantaina, mutta saimme mahdollisuuden tutustua erittäin mielenkiintoiseen kouluprojektiin, jota toteutetaan muun muassa suomalaisen osaamisen avulla. Läheisestä valtion koulusta on nimittäin viimeiset pari vuotta saatu uskomattoman hyviä tuloksia. Asiasta ollaan tekemässä nyt tutkimusta ja lisää aiheesta toivottavasti jonkun aviisin sivuilta. Enempää en viitsi tässä kertoa, ettei nuo perkeleen journalistit pölli ideaa... Työtäkin on siis tullut tehtyä. Hieman hankalaahan se toki on sähkökatkojen ja heikkojen yhteyksien vuoksi, mutta materiaalia kerätään ja palauduttuamme toivon, että oma sisäinen kovalevyni toimii. Työtä varten saadun matka-apurahan suhteen tilanne on myös erikoinen: saimme tuen asumiseen ja matkustamiseen, mutta kun on täällä sen verran jo tullut hilluttua, että juurikin leijonanosan asumisista ja matkoista olemme saaneet ilmaiseksi. Voipi olla, että pitää palauduttua masseja hieman palautella tai sitten yöpyä joulukuussa Darin Mövenpicissä...

Alkuviikosta piipahdettiin vielä kotihipoissa, joidenka isäntänä toimi erikoinen professori. Andyn kavereita tietty. Dokailtiin, jorailtiin ja puhuttiin politiikkaa. Erinomaisen mukavaa.

Seuraavana päivänä otimme siirtymän Iringasta Mbeyan kautta Tundumaan, missä piti alun perin odotella eräs tuttu. Ei kuitenkaan ollut paikalla joten otettiin Andrewlta paikallisen kaverinsa puhelinnumero, mihin ei koskaan vastattu, mutta kohtalon sormi laskeutui ja tapasimme alkuperäisen kontaktimme kaverin Davidin. Darista kotoisin olevan tullivirkailijan, joka ystävällisesti osoitti leppoisan hostellin ja seuraavana päivänä hoiti leimat passiin, mainion lounaan ja saattoi vielä oikeaan bussiin. Tämä on yksi mahtavimmista asioista reissun päällä. Jatkuvasti tapaa mitä mielenkiintoisempia ihmisiä. Davidkin suunnittelee IT-opintoja ulkomailla, joten lupasin laittaa linkkivinkkejä suomalaisiin oppilaitoksiin. Sovittiin, et treffataan Darissa joulukuussa. Lepposa jannu.

Nyt saavuimme Mwansaan. Takana kelpo kahden vuorokauden safari, josta viimeinen 16 tuntia rajan Tundumasta isolla bussilla Mwansaan vievän tien risteykseen keskelle ei mitään, missä kahdelta yöllä odottelimme Lusakasta risteyksen ohittavaa pienempää bussia, joka oli täyteen ammuttu. Kuuden maissa aamulla vaihdoimme pikkubussista henkilöautoon ja kasin maissa aamulla perillä. Hanurihan siinä puutu, mutta Imodium-tulppa pyllyssä ja kollegan lääkepussista lainattu Sirdaludi kolottavissa koivissa, matka meni yllättävänkin leppoisasti. Ja eksotiikkakin palasi kun Kongon rajalla pikkubussia tyhjennettiin aamun sarastaessa puskakylän kioskin tavaroista.

Täällä vietämme sitten viikon verti ihmettelemässä eri ympäristöjärjestöjen toimintaa, kehitysyhteistyötä ja luultavasti harjoitamme jonkuverti kaljottelua, notta pääsee paikalliseen meininkiin sisään. Emäntämme Leena tuossa juuri kertoi, että huomenna maistellaan laajaa valikoimaa kongolaisia oluita ja paikalliset osaavat pitää hauskaa... En epäile yhtään.

Iringassa!

Kävi mälli ja saatiin kyytii Darista tänne!

Viime viikolla mr. Peik laittoi linkkivinkin: TANZICT. Kappas vaan ja huomasin, että kyseisellä puljulla on avajaiset Darissa. Laitoin sunnuntaina mailit, että kiinnostaisi ehkä jutustella aiheesta ja kun maanantaina aamusta skarppina kävimme nettikahvilassa, niin laatikkoon oli tipahtanut kutsu avajaistilaisuuteen. Sinne sitten kiireellä ja mestoilla olikin tuttuja naamoja. Ekana vastaan tuli Finnpron edustaja, joka niskoittelijan muisti, mutta eipä hirveesti hotsittanut kyseisen lafkan edustajan kanssa minglata... Sisällä oli jo avajaispönötykset käynnissä, mutta sitä siinä rupesin ihmettelemään, että mitä Aki Riihilahti teki siellä?! Jeps, ja mm. darranen Matti Apunen oli paikalla. Kävi ilmi, että kaupunkiin oli saapunut UM:n kehitysyhteistyödelegaatio ja ministerien lisäksi paikalla oli siis edustajia monelta eri alalta Metsosta Oulun yliopiston reksiin. Hetken minglailtuamme saimme kutsun myös iltatilaisuuteen. Lepposa lähetystön jannu kuitenkin korosti Terhille, että Sanukeissa ei sitten tulla paikalle, joten iltapäivä meni fiinejä kledjuja metsästäessä.

Kokkarit oli aika perinteiset, mutta lyhyet. Delegaatiolle värkätty minuuttiaikataulu oli osaan ottajista vienyt mehut ja heti ruoan jälkeen merkkihenkilöt liukenivat paikalta. Hengattiin siinä sitten 25 vuotta Tansaniassa asuneen Leon kanssa ja jälkikaljoille liuettiin nuorisoporukassa, joka dynaamisen duon lisäksi piti sisällään lähetysseuran jäbän ja entisen lähettilään tyttären. Nasta meno!

Niin se kyyti. Kokkareilla oli myös vanha tuttu professori Tedre, joka oli kaupungissa yliopiston kuskilla varustetulla pikku maasturilla. Kyyti lähti siis tiistaina kello kuusi aamulla ja pääsimme Iringaan päivää suunniteltua aiemmin. Ja ilmaiseksi!

Iringassa meitä odottelikin vanha tuttu, Mr. Andrew.

Kyllä kelpaa. Andyn ja vaimonsa Lilyn kämpästä löyty meikäläisille omat huoneet, kylillä tulee tuttuja vastaan, ja tää ilmasto... huhhuh. Tänne minä taloni rakennan. Muutama päivä otetaan tässä rauhassa ja todennäköisesti sunnuntaina tai maanantaina aloitamme safarin kohti Sambian puskia. Hirveesti ei oo töitä tullu tehtyy, paitsi alitajuisesti tietty.

Mitäs muuta... Hostellissa siivoja putsas hiukset harjasta ja Tedre näytti ottamansa kuvan, missä mies varastaa Darin ruuhkassa tankkiautosta bensaa muovipussilla. Kyl tääl o vaa hienoo.